Lukukausimaksukeskustelusta

S(u)omessa leimahtanut keskustelu lukukausimaksuista  kuulostaa valitettavan tutulta Englannin vuoden 2012 lukukausimaksujen (katon) korotuksen edeltävää keskustelua seuranneena. Siinä missä lukukausimaksuja puolustavat vetoavat tutkimustietoon maksuja vastustavat esittävät argumentteja, joita nykyinen evidenssi ei tue. Ironista onkin, että monet jälkimmäiseen ryhmään kuuluvista olivat äänekkäästi huolestuneita kuinka tutkimuksella käy hallituksen koulutusleikkauksen jäljiltä. Poliitikoilta tutkimukseen perustumaton retoriikka on arkipäivää, mutta surullista on että samaan näyttää syyllistavan myös toimittajat ja jopa yliopiston oma väki.

Lukukausimaksuja vastustavat nostavat yleensä ensimmäisenä argumenttina huolen siitä, että maksut karkottaisivat köyhimmistä perheistä tulevat lapset yliopistoista. Aivan kuten nyt Suomessa myös Englannissa nostettiin esille kyselytutkimukset, jotka kertoivat että vahavaraisista taustoista tulevat pelkäisivät lainan ottamista ja näin ennustivat että lukukausimaksujen korotukset näkyisivät alimman sosioekonomisen taustan kotitalouksien lasten yliopistoon hakeutumisen romahtamisena. Mutta kuinka kävikään? Lukukausimaksujen maksimimäärä per vuosi triplaantui ja samaan aikaan alimman sosioekonomisen taustan omaavien osallistumisprosentti yliopistoihin kasvoi. Pelättyä taantumista ei tullut: kyselytutkimusten vastaukset eivät realisoituneet valintoina. Tämä on hyvin tunnettu kyselytutkimusten ongelma. Tutkimuskirjallisuus näyttää osoittavan, että lukukausimaksuilla ei ole vaikutusta köyhimpien perheiden lasten osallistumiseen. Kuitenkin tätä argumenttia käytetään toistuvasti lukukausimaksuja vastustettaessa.

Toinen yleinen argumentti näyttää olevan tutkimustulosten kyseenalaistaminen. Toimittaja Jussi Pullinen vetosi Twitterissä taloustieteiden tarjoamien tulosten olevan vain yksi näkökanta muiden joukossa ja kritisoi tutkimuksen olevan ei-eksaktia seka vetosi tarkentamattomiin massiivisiin ulkoisvaikutuksiin. Tässä näkyy harmittava kaksoisstandardien käyttö. Pullinen ei varmastikaan vastusta toimia ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi vaikka emme tiedä täysin eksaktisti hiilidioksidin vaikutusta lämpenemiseen tai ajattele että Soldiers of Odinin tavoitteen Islamin uskonnon kieltämisestä Suomessa vastustaminen on vain yksi mielipide muiden joukossa (SoD varmasti myös uskoo "massiivisiin" tuulesta temmattuihin Islamin negatiivisiin ulkoisvaikutuksiin).

Keskustelut näyttävät päättyvän koko taloustieteen metodin käytön mielekkyyteen. On hieman kummallista, etta kielitutkija Aarikka ottaa vasaransa alle juuri taloustieteen käytön koulutustutkimuksessa (oletettavampaa olisi ollut kritiikki vaikkapa rikkaaseen peliteoreettiseen kirjallisuuteen kielestä ja kommunikoinnista). Koulutuksen kustannukset ja hyödyt, niin yksilölle kuin yhteiskunnallekkin, ovat viime kädessä empiirisiä kysymyksia (kuten myos lukukausimaksujen vaikutus koulutuksen periytyvyyteen niin kuin yllä näimme), joten lukukausimaksujen jarkevyys tulisi nähdä näiden tulosten valossa. Toisin kuin Aarikka väittää me itseasiassa tiedämme aika hyvin mitkä asiat vaikuttavat yliopistoon hakeutumiseen ja näin ollen tasa-arvosta oikeasti huolissaan olevat paiskivatkin niiden kysymysten parissa miten vähävaraisemmista taustoista tulevien oppimistuloksia pystyisi parantamaan.

Vaikka maksuton korkeakoulutus on tulonsiirto varakkaille, ei mikään estä kannattamasta sitä poliittisesti. Olisi kuitenkin reilua tuoda ilmi lukukausimaksujen vastustajien taholta että heidän perustelunsa eivät nojaa tutkimustietoon vaan heidän omiin mielikuviinsa lukukausimaksuista ja maksuttomasta koulutuksesta.

Esimerkki Keensiläisestä taloustieteestä

Steve Keenin nimi pomppaa esiin aika ajoin suomalaisessakin mediassa. Muistan hyvin kun itse törmäsin ensi kertaa Steve Keeniin lukemalla artikkelin, jossa viitattiin hänen vaatimukseensa ottaa differenssi- ja differentiaaliyhtälöt käyttöön taloustieteissä. Mieleenpainuvaksi tämä tapahtuma jäi, koska olin taloustieteiden kandiopiskelija ja juuri ennen kuin luin artikkelin olin tullut luennolta joka käsitteli Hamiltonin funktiota (joka on työväline Keenin peräänkuuluttamalla matematiikan osa-alueella).  Itseasiassa taitaa olla aika mahdotonta nykyään löytää taloustieteellisistä julkaisuista vaikkapa makro- tai työmarkkinataloustieteellistä mallia joka ei perustuisi joko differenssi- tai differentiaaliyhtälöille. Keenin tapana on esittää tämänkaltaisia väitteitä, jotka kuulostavat (valtavirran)taloustieteilijöiden korvaan aivan uskomattomilta, erittäin provosoivalla sävyllä. Hän esimerkiksi vertaa valtavirran näkemyksiä geosentriseen maailmankuvaan ja kertoo kuinka valtavirrantaloustieteilijät (toisin kuin hän itse) eivät osaa matematiikkaa.

Steve Keen ei ole yksin väitteidensä takana; Heikki Patomäki riensi puolustamaan blogikirjoituksessaan Keeniä, kun Asiattoman lehdistökatsauksen ekonomistit olivat kirjoittaneet, että Keen siteerauksia ei tulisi ottaa vakavasti. Patomäki argumentoi Keenin osoittaneen vastaamalla kritiikkiin ja korjaamalla alkuperäistä malliaan, että standarditeoria yrityksen voiton maksimoimisesta (täydellisen kilpailun vallitessa) on väärä. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on osoittaa miten tämä(kin) Keenin väitteistä ei edelleenkään pidä paikkaansa ja ennen kaikkea käydä läpi sitä prosessia miten Keen on reagoinut kun hänelle on osoitettu että hän on väärässä.

Keenin alkuperäinen väite on (joka on esitetty hänen kirjassaan ja tässä paperissa), että malli yrityksen voiton maksimoimisesta  (jossa yritys tuottaa pisteessä jossa sen marginaalitulo on sama kuin marginaalikustannus) on matemaattisesti väärin ja hän näyttää miten kokonaistuotanto täydellisesti kilpailuilla markkinoilla on sama kuin monopolin tai kartellin vallitessa. Täytyy korostaa, että vielä tässä kohtaa hän väitti (vaatimattomasti nimeämäänsä) Keenin tasapainoon päädyttävän samoilla oletuksilla kuin standardimallissa (esim. muut yritykset eivät reagoi yksittäisen yrityksen tuotantomäärän muutoksiin ja yritykset eivät muodosta kartellia). Chris Auld kirjoituksissaan näyttää, että on aika triviaalia osoittaa itse asiassa Keenin tehneen matemaattisen virheen. Auld jopa suopeasti näyttää, että jos Keenin yhtälöissään käyttämää kokonaistuotannon määrää kohdellaan keksittynä parametrina (se ei voi olla kokonaistuotannon määrä koska siten Keenin derivaatta ei olisi määritelty) Keenin malli on erikoistapaus aikoja sitten hylätystä mallista, jossa kaikki yritykset muuttavat tuotantoaan yhden yrityksen muuttaessa tuotantoa.

Myös Paul Anglin antaa samankaltaisen kritiikin Keenille, jossa osoitetaan millaisiin päättömiin tuloksiin hänen mallinsa johtaa jos oletetaan, että tämä määrittelemätön derivaatta on yhtä kuin yksi kuten Keen paperissaan olettaa. Tähän Keen vastaa uusimmassa versiossa paperistaan olettamalla, että tuo kyseinen termi on yhden sijasta 1/n (jossa n on yritysten määrä). Täytyy huomauttaa, että ei ole mitään fundamentaalista (niin matemaattista kuin taloustieteellistäkään) syytä sen olevan yksi, 1/n tai vaikkapa 7,4. Puhumattakaan siitä, että toimimalla näin yritys ei maksimoi voittoaan täydellisesti kilpailluilla tai millään muullakaan markkinoilla. Tämän Keenkin ymmärtää, koska enää hän ei kirjoita että hänen mallissaan yritykset eivät reagoi toisten yritysten tuotantomääriin (kuten hän alunperin sanoi) vaan päinvastaisesti väittää, että näin tulisi olettaa. Myöskin standardimallin paikkaansapitämättömyyttä käsitellään erittäin lyhyesti käyttäen Stiglerin paperin alaviitteen osaa todistuksena tälle. Kuitenkin pelkällä alaviitteen loppuun lukemisella huomaa, että myös Stigler päätyy samaan standarditulokseen kuin kaikki muut paitsi Keen.

Vaikka nyt ollaan jo erittäin kaukana siitä alkuperäisestä väitteestä, jossa Keen sanoi pääsevänsä hänen lopputulokseensa samoilla standardioletuksilla, hän ei luovuta oman tuloksensa puolustamista vaan vaihtaa taktiikkaa. Keen ei ole ensimmäinen (tosin hän osoittaa erittäin heikkoa kirjallisuuden tuntemusta mm. väittämällä rajoittamattoman aikahorisontin Nash-Cournot ratkaisun olevan aina kollusiivinen), joka pohtii miten rajallisen määrän yrityksiä omaavilla markkinoilla yritykset reagoivat toisten päätöksiin (vanhimmat mallit ovat yli sata vuotta vanhoja). Nämä eivät kuitenkaan päädy yleisesti samaan tulokseen kuin Keen, joten hän kritisoi täydellisen informaation oletusta ja rakentaa simulaation missä yritykset seuraavat seuraavaa strategiaa (jota hän kuvailee rationaaliseksi (sic!) voiton maksimoinniksi): yritykset laskevat (nostavat) tuotantoaan ja laskevat (nostavat) uudelleen jos voitot kasvoivat ja jos voitot laskivat yritys vaihtaa tuotannon nostamiseen (laskemiseen).

Eli mitä jää kateen on malli missä yritykset toistavat mitä ne tekivät edellisellä periodilla riippumatta oliko voittojen kasvu seurausta niiden omasta valinnasta vai siitä mitä muut yritykset tekivät. Sinänsä ei ole väärin olettaa; että yritykset eivät ole täydellisesti rationaalisia, mutta on olemassa iso määrä taloustieteellistä kirjallisuutta oppimisesta ja ns. rajoitetun rationaalisuuden malleista. Yhden kevätlukukauden istuneena kurssilla, joka käsitteli jälkimmäistä mainituista voin sanoa, että ne näyttävät yleisesti olevan erittäin paljon todenmukaisempia kuin Keenin kuvaama yritysten toiminta. Tästä riippumatta on helppo huomata, että Keenin alkuperäinen ja Patomäen toistama argumentti voiton maksimoimisesta kilpailuilla markkinoilla standardioletusten kanssa on hukkunut jo aikoja sitten.

Tämä koko prosessi osoittaa myös kuinka ongelmallinen Patomäen tekemä julkaisumäärien vertaaminen Keenin ja Asiattoman lehdistökatsauksen kirjoittajien välillä on, koska nämä eri versiot Keenin papereista virheineen kaikkineen on osa tuota Keenin julkaisumäärää. Keenista ongelmallisen hahmon tekee se, että hän saa paljon media tilaa virheellisille väitteilleen ja näin ollen muokkaa taloustieteisiin perehtymättömien ihmisten mielikuvaa valtavirtaisesta taloustieteestä. Keenin kritisoimiseen käytetyn ajan voi nähdä hukkaan heitettynä; koska kuten osoitin hän voi aina sanoa vastanneensa kritiikkiin vaikka oikeasti hänen alkuperäinen väite on jo täysin hävinnyt. Uskon että harva oikeasti jaksaa käydä läpi tai ymmärtää kritiikin ja vastauksien ketjua ja näin ollen alkuperäinen virheellinen väittämä jää elämään kuten Patomäki kirjoituksellaan osoitti.

Miksi en ole itävaltalainen osa 3/3: Itävaltalainen taloussykliteoria eli itävaltalaisia eläinhenkiä

Itävaltalainen taloussykliteoria on tunnetuin ja ehkäpä olennaisin osa itävaltalaista taloustiedettä. Itsekin päädyin aikoinaan tutustumaan itävaltalaiseen koulukuntaan juuri tämän teorian kautta. Itävaltalainen sykliteoria tarjoaa näennäisloogisen selityksen, jolla keskuspankkijärjestelmää voidaan syyttää taloussyklin aikaan saamisesta. Kuitenkin se on todellisuudessa täydellinen esimerkki miksi itävaltalainen lähestymistapa on taloustieteissä erittäin ongelmallinen.

Itävaltalainen taloussykliteoria kuuluu yksinkertaistettuna seuraavasti. Ilman keskuspankkia korko asettuisi niin sanottuun luonnollisen koron tasolle, joka ilmaisee ihmisten aikapreferenssiä ts. säästöhalukkuutta. Keskuspankin  painaessa koron alle tämän luonnollisen koron yritykset ottavat koron laskun signaalina ihmisten lisääntyneestä säästöhalukkuudesta ja alkavat investoida projekteihin, jotka olivat ennen kannattamattomia aiheuttaen noususuhdanteen. Kuitenkin tämä lisääntynyt investointikysyntä johtaa lopulta hintojen nousuun; joka pakottaa keskuspankin nostamaan korkotasoa, mikä taas tekee jo aloitetuista projekteista kannattomia johtaen väistämättömään lamaan.

Yllä oleva narratiivi voi kuulostaa loogiselta, mutta se juuri osoittaakin eron kuinka helppoa on tehdä virheitä loogisessa päättelyssä, kun ei kirjoiteta auki vaadittavia oletuksia ja ei käytetä formaalia logiikkaa todistusten kanssa. Tätä sykliteoriaa on kritisoitu monestakin asiasta, mutta aioin keskittyä yhteen ilmeisimmistä kritiikin kohteista ja itävaltalaisten antamaan vastaukseen tähän kritiikkiin.

Kuten aikaisemmissa osissa kirjoitin; Mises-Rothbardilainen linja lähtee siitä mahdottomasta väittämästä; että kaikki talousteoria pitäisi pystyä johtamaan Action aksioomasta ilman lisäoletuksia, jotka joutuvat nojamaan empiiriseen tietoon. Itävaltalainen sykliteoria on loistava esimerkki miten edes itävaltalaisten teoriat eivät täytä tätä vaatimusta. Nimittäin kyseinen teoria riippuu ratkaisevasti siitä minkälaisia oletuksia tehdään ihmisten tulevaisuudenodotuksista (pelkästään Action aksioomaa käyttämällä ei voida tietää millaiset ihmisten tulevaisuudenodotukset ovat). Alkuperäisessä versiossa oletetaan implisiittisesti, että odotukset ovat ns. staattisia eli yritykset luulevat, että nykyinen keskuspankin säätämä korkotaso pysyy samana. Jos odotukset olisivat ns. rationaalisia yritykset eivät tekisi (ainakaan keskimäärin) virheellistä olettamaa, että korkotaso pysyy samana koska he tietävät että se tulee nousemaan tulevaisuudessa ja eivät täten tekisi virheellisiä investointeja. Itävaltalaiset nauravat monesti alkuperäiseen Keynesiläiseen teoriaan kuuluviin "eläinhenkiin" (ts. yritykset investoivat epärationaalisesti) tajuamatta, että heidän oma teoria nojaa samankaltaisiin "eläinhenkiin".

Itävaltalaisten omassa journalissa julkaistussa artikkelissa vastaukseksi annetaan, että vain pieni osa yrityksistä on epärationaalisia ja Nashin tasapaino (jota havainnollistettiin 2*2 pelimatriisilla johon oli sijoitettu hatusta vedettyjä muuttujia) saa muutkin yritykset investoimaan. Jos ei oteta huomioon; että tämä kaikki sotii täysin yllä kuvattua Mises-Rothbardilaisten asettamaa vaatimusta vastaan ja kyseinen peliteoria oli laadultaan sellaista minkä ei voisi kuvitellakaan menevän läpi valtavirran julkaisussa, tämä ei vieläkään riitä sysäämään taloussyklejä keskuspankin kontolle.  Sillä jos yrityksillä (joko kaikilla tai pienellä osalla, jotka saavat koko markkinat liikkumaan heidän perässään) on staattiset odotukset korosta (jonka tiedetään keskuspankin toimesta nousevan inflaation noustessa) menettää koko idea luonnollisesta korosta optimaalisena signaalina yrityksille merkityksenä. Staattiset odotukset aiheuttavat virheellisiä investointeja myös maailmassa ilman keskuspankkia.

Toinen ilmeinen huomio on, että lainojen tarjoajien eli käytännössä pankkien ei pitäisi myöntää lainoja kannattamattomiin projekteihin. Jos vastaus on; että pankeillakaan ei ole rationaalisia odotuksia päädytään tilanteeseen, jossa lainamarkkinoiden myyjät sekä ostajat toimivat epärationaalisesti. Yleisesti hintamekanismin toimivuus nojautuu siihen, että kuluttajat ja yritykset tekevät rationaalisia osto ja myynti päätöksiä. Näin on myös lainamarkkinoiden osalla. Itävaltalaisille markkinat näyttävät olevan jonkinlainen mustalaatikko, joka sylkäisee "luonnollisen" hinnan jos vain valtio ei sekaannu siihen. Todellisuudessa markkinat koostuvat ostajista ja myyjistä hinnan muodostuksen ollen riippuvainen näiden toiminnasta ja tulevaisuuden odotuksista. Näin ollen itävaltalainen taloussykliteoria ei ole looginen kokonaisuus, missä juuri keskuspankki aiheuttaa taloussyklin vaan sen aiheuttavat epärationaalisesti toimivat markkinat. Siksi onkin kyseenalaista miksi itävaltalaiset kiinnittyvät vahvasti teoriaan, jossa markkinat toimivat erittäin huonosti kun toisaalle he ylistävät markkinoiden toimivuutta valtioon nähden.

Miksi en ole itävaltalainen osa 2/3: Itävaltalaiset ja valtavirta eli on olemassa vain huonoa ja hyvää taloustiedettä

Kirjoitin ensimmäisessä osassa tätä kirjoitussarjaa, että toinen osa tulisi käsittelemään itävaltalaista taloussykliteoriaa. Facebookissa heränneen keskustelun vuoksi katson, että on luontevampi kirjoittaa  alkuperäisesti kolmanneksi osaksi kaavaillusta aiheesta eli itävaltalaisten ja valtavirran suhteesta. Kysymys kuuluukin: miksi itävaltalaisen koulukunnan edustajat eivät mahdu (kansan)taloustieteellisiin laitoksiin yliopistoissa? 

Lyhyesti vastattuna itävaltalaisten teoriat eivät täytä taloustieteiden piirissa olevia minimivaatimusta. Tämä minimivaatimus on, että teorian täytyy olla loogisesti koherentti ts. esitetyistä oletuksista on päästävä (vain ja ainoastaan) esitettyyn lopputulemaan. Tämän jälkeen voimme alkaa arvioimaan kuinka perusteltavissa tehdyt oletukset ovat ja näin ollen kuinka hyvä itse teoria on. Kuten osoitin viime kirjoituksessa itävaltalaiset eivät tyypillisesti esitä kaikkia vaadittavia oletuksia, joilla voitaisiin sanoa minimipalkan laskevan työllisyyttä kaikissa olosuhteissa. Kuitenkin itävaltalaiset väittävät markkinoidessaan omaa koulukuntaansa, että heidän teoriansa voidaan deduktiivisesti päätella human action aksioomasta, joka on apriorisesti tosi. 

Tällainen kaksilla korteilla pelaaminen, missä tehdään yhtä ja väitetään toista, on tyypillistä itävaltalaisille. Esimerkiksi vastauksena edelliseen kirjoitukseeni minipalkasta sain Rothbard siteerauksen, missä hän kirjoittaa että monopsonia ei voi syntyä  koska emme ole havainneet että yritykset muodostaisivat palkkakartellin (huom. Rothbard on ymmärtänyt monopsonin väärin, koska hän kirjoittaa että monopsoniin tarvittaisiin kaikkien yrityksien kartelli taloudessa mikä ei pidä paikkaansa). Tietenkin jos teemme oletuksen, että jotain tilannetta ei synny koska olemme niin empiirisesti havainneet niin se sulkee tämän vaihtoehdon pois siitä teoreettisesta mallista. Tämä kuitenkin on täysin ristiriidassa itävaltalaisten väitteen kanssa, että teorioiden pitäisi perustua apriori oikeiksi tiedettyihin oletuksiin. Emme voi mitenkään apriori tietää, että kartellia ei muodostuisi. Kaikenlisäksi tallaisen oletuksen tekeminen voi pitää esimerkkinä huonosta taloustieteestä.

Itävaltalaiset ovat myös implisiittisesti myöntäneet, että heidän teorioissaan on aukkoja (ts. kaikkia tarpeellisia oletuksia ei ole kirjoitettu auki) pyrkimällä paikkaamaan näitä. Yhtenä esimerkkinä tästä on itävaltalainen taloussykliteoria, jonka epäloogisuuksiin itävaltalaiset ovat kehitelleet selityksiä ihan lähi vuosinakin. Kuitenkin tulemme taas tähän kaksilla korteilla peluuseen, koska nämä aukot eivät estä itävaltalaisia esittämästä Misesin sykliteoriaa totena toisaalla. Tällaista ei voi tapahtua valtavirran piirissa, jossa teoria välittömästi hylätään jos siitä löydetään looginen aukko. 

Itävaltalaiset itse useasti esittävät, että heidät pidetään pois yliopistoista koska heidän teoriansa ovat liian oikeistolaisia. David Friedmanin (Milton Friedmanin poika) vastaus tähän oli, että se ei voi pitää paikkaansa koska hänen isänsä oli arvostettu ekonomisti. Mielestäni vielä parempi esimerkki on David itse, jota anarkokapitalistina ei ole hyljeksitty taloustieteiden piirissa. Myös omasta kokemuksesta voin kertoa, että tutkimusta ei arvotella sen mukaan minkälaisen kuvan se jättää valtion toiminnasta.

Voidaankin kysyä voisiko itävaltalainen taloustiede palata yliopistoihin, jos se täyttaisi aikaisemmin esittämäni minivaatimukset. Jos itävaltalaiset esittäisivät teorioita; joissa kaikki vaadittavat lisäoletukset on esillä, olisivat ne samalla lähtöviivalla valtavirran teorioiden kanssa ja ei ole mitään syytä miksi niitä kohdeltaisiin lähtökohtaisesti eri lailla. Kuitenkin olen hyvin skeptinen, että itävaltalaiset tulevat tekemään näin. Kuten David Friedman on esittänyt itävaltalaiset harjoittavat tietynlaista tuotedifferentaatiota. Jos he soveltaisivat itseensä tuota valtavirran piirissa olevaa minimivaatimusta olisi helppo huomata; että prameat mainospuheet ainutlaatuisesta koulukunnasta, jolla on ainoa avain totuuteen olisi helppo huomata vääriksi. Mises-instituutilla ja siihen liittyvillä henkilöillä olisi paljon hävittävää tässä, joten uskon että vastaisuudessakin Mises-instituutin luennot eivät tule esimerkiksi opettamaan logiikkaa (millä näyttäisi oleva huutava tarve, koska niin monesti menee itävaltalaisilla iloisesti sekaisin se että voiko tietystä premissistä johtaa lopputuleman vai se että ainoastaan lopputulema ei ole premissin vastainen) vaan keskittyvät väärän ja jopa valheellisen kuvan antamiseen itävaltalaisesta ja valtavirran koulukunnista. Tämä on tietenkin harmi niiden ihmisten kannalta, jotka tutustuvat taloustieteisiin itävaltalaisten kautta.    

Miksi en ole itävaltalainen osa 1/3: Itävaltalaisuus perustuu virheelliselle logiikalle

Tämän kolmiosaisen kirjoitussarjan, jonka nimi on lainattu Bryan Caplanin Why I Am Not an Austrian kirjoitukselta, on tarkoitus käsitellä kriittisesti taloustieteen itävaltalaista koulukuntaa (käytän tässä itävaltalaisuutta synonyyminä Mises-Rothbardilaiselle haaralle vaikka itävaltalaisuuteen sisältyy muitakin suuntia). Ensimmäinen osa pyrkii osoittamaan sen tosiasian kuinka itävaltalaiset talousteoriat ovat vailla pohjaa.

Itävaltalaiset perustavat teoriansa niin sanotulle Human Action aksioomalle. Tämä tarkoittaa, että ihmiset toimillaan pyrkivät saavuttamaan omia päämääriään. Itse Action aksioomassa ei ole mitään vialla, itseasiassa se on helppo kääntää taloustieteiden valtavirran kielelle: ihmiset pyrkivät maksimoimaan subjektiivista hyötyä subjektiivisten odotusten ja preferenssien pohjalta (huomaa että subjektiiviset odotukset mahdollistavat myös epärationaalisen käytöksen). Toisin sanoen molemmat tavat tuottavat loogisen tuloksen, että ihmisen kohdatessa valinnan hän valitsee vaihtoehdon jonka hän luulee olevan mielekkäämpi. Nyt tullaan risteykseen, jossa valtavirta ja itävaltalaisuus eroaa toisistaan. Itävaltalaiset väittävät, että on mahdollista käyttäen deduktiivista logiikkaa johtaa talousteoriat (jopa taloussykli teoria jota käsittelen kirjoitussarjan toisessa osassa) Action aksioomasta ilman muita oletuksia. Koska Action aksiooma on määritelmällisesti totta myös tästä johdetut teoriat täytyvät olla totta eikä esimerkiksi empiiristä tutkimusta tarvita lainkaan.

Valitettavasti totuus on, että Action aksioomasta ei pysty johtomaan minkäänlaista talousteoriaa ilman lisäoletuksia. Human Action aksiooma niin kuin valtavirran vastaava hyödyn maksimointi subjektiivisten odotusten perusteella ovat konsistensseja kaikenlaisen käytöksen kanssa, mutta eivät voi yksinään kertoa mitä valintoja ihmiset tai yritykset tekevät koska ne eivät määrittele ihmisten preferenssejä (ts päämääriä) eivätkä sano mitään kuinka hyviä tai huonoja ihmiset ovat tekemään oletuksia. Valtavirran ratkaisua on ollut tehdä lisäoletuksia näistä preferensseistä ja rationaalisuudesta kun taas itävaltalaiset ovat  rakentaa loogisia päättelyketjuja, joissa logiikka on rikki.

Jotta deduktiivinen päättelyketju on virheetön pitää alkuperäisistä oletuksista päätyä aina vain ja ainoastaan päättelyketjun lopputulemaan/lopputulemiin. Jos tarvitaan lisäoletuksia sulkemaan toisia lopputulemia on alkuperäinen päättelyketju väärä.

 Käytän esimerkkinä minimipalkan vaikutusta työllisyyteen. Itävaltalaiset niin kuin suurin osa valtavirran malleista näyttävät, että minipalkalla (silloin kun se on asetetaan markkinapalkan yläpuolelle) on negatiivinen vaikutus työllisyyteen. Kuitenkin valtavirrasta löytyy teorioita, joissa minipalkan ollessa tietyllä tasolla sillä on neutraali tai jopa positiivinen vaikutus. Yksinkertaisin esimerkki on perinteinen monopsoni (joka on monopolin vastakohta ts. markkinoilla on vain yksi ostaja), missä minipalkalla voi olla positiivinen vaikutus työllisyyteen. Jotta itävaltalaisten päättelyketju minipalkasta olisi virheetön heidän täytyy siis ainakin olettaa, että kyseisellä työmarkkinalla ei ole monopsoni tilannetta. Itävaltalaisten vastaus tähän voisi olla, että monopsoni tilanne ei ole realistinen, mutta tässä ei ole kysymys siitä. Human action aksiooma on täysin konsistentti monopsonin kanssa ts. ilman lisäoletuksia ei voi johtaa, että markkinoilla ei olisi monopsonia. Täten itävaltalaisten teoria minipalkasta on loogisesti väärä, koska he eivät ole esittäneet lisäoletuksia (ja vieläpä pilkkaavat valtavirtaa lisäoletusten tekemisestä).

Vaikka ylläoleva esimerkki on tarpeeksi osoittamaan itävaltalaisen minimipalkka teorian virheellisyys ja näyttämään, että lisäoletukset ovat välttämättömiä toisin kuin he itse väittävät otan toisen esimerkin minimipalkasta. Nykyaikainen ajattelu työmarkkinoista perustuu niin sanotuille search and matching malleille. Näissä ei oleteta, että työttömät ja työnantajat eivät saa toisistaan tietoa välittömästi ja kustannuksista vaan työpaikkoja täytyy etsiä ja mainostaa. Tämä saattaa johtaa tilanteisiin, joissa työnantajilla on niin sanottua informatiivista monopsoni valtaa ja minipalkka voi nostaa työllisyyttä. Täten taas itävaltalaiset implisiittisesti olettavat, että työttömät ja työnantajat saavat tietoa toisistaan välittömästi ja kustannuksitta.

On valitettavaa kuinka harvoin itävaltalaisia kritisoidaan heidän mahdottomasta väittämästään, että talousteoriat voidaan deduktiivisesti johtaa perusaksioomasta ilman lisäoletuksia. On turhaa jäädä väittelemään empiirisen tutkimuksen mielekkyydestä ennen kuin on näytetty, että maailma ei (valitettavasti) ole niin yksinkertainen paikka että tautologisesta aksioomasta pääsisi puuta pidemmälle.